Tällä sivulla kerron ajatusteni perustoista. En luettele arvojani tai maalaa eheää ideologista kokonaisuutta vaan kerron aikajanan muodossa, miten yhteiskuntaa koskevat ajatukseni ovat kehittyneet poliittisen minäni aikana.

Alkupisteenä on nykyisen poliittisen habitukseni lähtökohta, jonka merkitystä ylikorostan aina kun joku haluaa kuulla tarinani.

Arvostelmissani on aina yhteiskunnallinen juoni, mutta tässä en erottele niiden syntymisen henkilöhistoriallista taustaa 'rationaalisesti' muodostetuista johtopäätöksistä. Haluan muistuttaa, että yhteiskuntaa muutetaan suhteessa siihen, miten yhteiskunta ja muutos nähdään. Se on henkilökohtaisesti kehittyvä perspektiivi. Näen yhteiskunnan ja muutoksen eri tavalla nyt kuin vuonna 2008.


Ei mitään outoa

2008 - 2009 Rakenteet ja kohtalo, kansalainen valtiossa, anarkian välttäminen

Tähän aikaan en erotellut tai edes määritellyt yksilöä ja yhteiskuntaa. Samastin myös valtion ja kansalaisen surutta ja kertomatta, mitä se kaikissa erillisissä tilanteissa tarkoittaa. Näin yksilön poliittisen paikan sen yhteisöllisen arvon kautta. Yksilö itsessään oli selvä uhka.  Se näytti taipuvaiselta henkisiin ongelmiin, itsemurhiin tai anarkiaan. Anarkian ymmärsin kuten liberaalivasemmistolaiset ja tavalliset oikeistolaiset. Se oli jokin taustalla uhkaava säännöttömyyden tai epäterveellisen sosiaalisuuden tila, ihan niin kuin yksilö itsekin.

Puoluepoliittinen toiminta näytti johdonmukaiselta osalta demokratiaa ja valtion toimintaa. Kaikki mitä tapahtui puolueissa oli osa eheää ja tarkoituksenmukaista rakennetta. Yksilön kuului osallistua juuri tällä tavalla yhteiseen päätöksentekoon ja vain puoluepolitiikan kautta päätöksenteko voi olla terveellistä ja hyvää. En ymmärtänyt politiikkaa urana ja pidin sitä epäilyttävänä. 

Suomalaisen puoluejärjestelmän kannalta olin yhdistelmä vihreää ja demaria. En ihan yhtä porvarillinen kuin seuraavina vuosina, mutta kuitenkin poliittiseen päätöksentekoon liittyviltä mielipiteiltäni pesunkestävä konservatiivi. 

Muiden arvojen osalta en osannut erotella sosiaalista ja psykologista hyvää: yhteisöllistä tai yksilöllistä hyvää. Olisin laillistanut kaiken siksi, että joku niin halusi. Siinä mielessä en ollut demari. Muutoksen näin melkein aina edistyksenä, mutta se ei ollut mielestäni poliittinen valinta vaan jonkinlainen tekninen, vääjätön kulttuurievoluution prosessi.

Halusin olla vihreä, koska se oli pienin paha niissä mielikuvissa, joihin tahdoin samastua. Pienimmällä pahalla tarkoitin vain omien mielipiteideni ja vihreiden mielipiteiden erotusta. En ajatellut olevani luonteeltani riittävän tasapainoinen tekemään jatkuvasti johdonmukaisia vihreitä valintoja. Jokaisen 24-vuotiaan einesruoalla elävän nuoren miehen vastuu maailmasta oli syyllistävä idea.

Tämän ajanjakson kolme tärkeintä yhteiskuntaa koskevaa kysymystä olivat:

1) Kuinka valtion asiat järjestettäisiin niin, että valtion sisällä voidaan tilastollisesti hyvin?
2) Miten pitäisi ajatella yhteistoimintaa uhkaavista ja yleistä tyytyväisyyttä uhkaavista piirteistä?
3) Miten talous tärkeimpänä ja jotenkin erillisenä saarekkeena alistetaan parhaiten yhteisen hyvän palvelukseen?

2009 - 2010 Marx, Järjestöt ja toimija

Osallistuin aina vain enemmän järjestö-, ylioppilaskunta- ja puoluetoimintaan. Se myös näkyi. Yhteistoiminta ei ollut enää pelkkää rakennetta vaan toimijoita, jotka saavat jokapäiväisessä elämässä kaiken toimimaan. Samalla ajattelin, että muutos ei tapahdukaan vain instituutioissa tai 'normeissa' vaan toimijat itse muuttavat ja muuttuvat.

Luin Marxin pääoman ja ihastelin hänen arvo-analyysiaan. Aiemmin en ollut nähnyt, kuullut tai lukenut yhdenkään taloustieteilijän menevän niin syvälle arvon käsitteen eri ulottuvuuksiin. Sain pienen kipinän taloudelliseen ajatteluun, mutta sitäkin enemmän sain Marxilta muutoksen mahdollisuuksia. Materiaalisia olosuhteita voi käsitellä erillään yhteiskunnan "henkisestä tilasta", jossa sosioekonomiset muutokset näkyvät. Aloin käyttää ensimmäistä kertaa ajatusta markkinoista, kun siihen asti olin puhunut lähinnä yhteisöistä, joilla on "oma tajunta".

Löysin oman yksilöni ja ymmärsin vastuusta ja demokratiassa vaikuttamisesta enemmän kuin aiemmin. Samalla innostuin innostumisesta ja huomasin kuinka taloustieteiden synnyttämä välineellinen ajattelu auttoi parempiin suorituksiin. Miksei sitten myös parempaan elämään ja yhteiskuntaan? Maailma tuli samalla vähän ongelmalliseksi tutkimuskohteeksi. Otin monia asioita itsestään selvänä ja lähestyin arkipäiväistä tapaa hoitaa yhteisiä asioita.

Kunnalliset ja valtiolliset päätöksentekojärjestelmät ja koko parlamentaarinen demokratia olivat tässä vaiheessa muuttuneet historiallisiksi ja poliittisiksi kompromisseiksi, joiden hyvyys tai toimivuus riippuvat tarkastelukulmasta. Ei ollut enää totaalista yhteisöllistä näkökulmaa, jonka kautta olisin nähnyt kaikki ihmiset yhdessä ja erikseen. Tärkeämmäksi voimaksi tulivat ihmisten erilaiset arvot ja puoluepoliittisen toiminnan antama mahdollisuus elää ja edistää tärkeitä arvoja.

Tämän ajanjakson kolme tärkeintä kysymystä olivat:

1) Onko markkinoiden ja valtion erottaminen toisistaan hyödyllistä ainoastaan taloustieteessä? Entä politiikassa? Maailmanparantamisessa?
2) Mikä on kansalaisyhteiskunta ja miten valtio yhtyy siihen?
3) Mikä ero on yhteisten asioiden hoitamisella ja maailman muuttamisella?

2011 - 2012 Politiikka tekoina ja turhana teatterina

Eduskuntavaalit 2011 ja Kunnallisvaalit 2012. Molemmat olivat pelkkää politiikan ristiriitaa. Toisaalta rakastuin kampanjoimisen mahdollisuuksiin, toisaalta vihasen sen todellista poliittista merkitystä. Paneelit vaikuttivat valmiiksi järjestetyiltä teattereilta, joiden tarkoituksena on uusintaa puoluepoliittisia rajoja. Niissä ei keskusteltu mistään.. Sen lisäksi jouduin vain keskellä sitä arkista huomiota, että päättäjäksi tuleminen maksaa rahaa koska siinä on kyse tuotteen markinoinnista. Taas pääsin väittelemään itseni kanssa arvorationaalisuuden ja päämäärärationaalisuuden kesken. Muille kerroin pysyneeni hurskaana, koska olen yhteiskuntatieteilijä, kun taas kaikki muut ovat kauppatieteilijöitä. 

Puolue oli vaaleissa tärkeä yhteisöllinen idea, joka sai kaiken tuntumaan merkitykselliseltä silloin, kun erehdyin tekemään kampanjoimisesta liian henkilökohtaista. Samalla puoluerajat rakensivat kaikkiin poliittisiin kothaamistilanteisiin älyttömiä virtuaalisia esteitä ja valmiita näytelmiä, jotka piti aina esittää loppuun asti. Samastuin vahvasti demareiden tapaan esittää poliittisia mielipiteitä. He argumentoivat Vaasassa monipuolisesti, vaikka he edustivat minulle vanhanaikaista eturyhmittymäpolitiikkaa.

Kunnallisvaalit kaverivaaleina olivat poliittista teatteria parhaimmillaan enkä oikein osannut samastua paikallisuuteen ja politiikan arjellistamiseen. Kunnallisvaalit olivat liian lähellä pistettä, jossa asioiden hoitaminen korvaa niiden muuttamisen. Silti olin jo muuttunut vuoden 2008 näkökulmasta konservatiiviseksi porvariksi, enimmäkseen politiikan tekemistapojen osalta, mutta myös mielipiteiltäni. Katsoin tämän johtuvan roolistani, johon olin eduskuntavaalien aikaan syöksynyt. Tahdoin niin kovasti olla osa vihreitä tai mitä tahansa puoluetta, etten enää muistanut omia syitäni tehdä politiikkaa.

Lakkasin uskomasta omiin perusteluihini enkä niitä vaalipaneeleissa enää käyttänytkään. Toistin valmista mantraa ja otin osani systeemissä vakavasti. Sen seurauksena "sain tarpeekseni". Pintapuolisesti petyin puoluepolitiikkaan, joka oli minusta hyvin lapsellista ja ennalta-arvattavaa. Koin, että kukaan muu ei ota vakavasti politiikkaa kuin minä. Ulkoinen reaktioni oli välinpitämättömyys. Ei ollut eka kerta.

Tämän ajan kolme tärkeintä kysymystä voisi olla:

1) Tuhoaako vallan saaminen alkuperäiset syyt päästä valtaan?
2) Kuinka poliitikon roolin voi välttää olemalla politiikko?
3) Haluanko olla poliitikko jos silloin on pakko olla osa puoluepolitiikkaa?