Perustulo vol.2 – sosiaaliturvan uudelleenmäärittely

Sosiaaliturva on ollut tärkeä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ja se on valtion tärkeimpiä keinoja tasata tuloeroja ja tarjota suojaa yksilön karikoiden varalle. Samalla se on kuitenkin rakennettu teollisuussuomeen, jota ei ole enää olemassa.

Aina kun puhumme sosiaaliturvan tarpeesta, tarkoitamme helposti tilanteita, jotka olivat olemassa teollisuussuomen oloissa.

Nämä tilanteet ovat ensisijaisesti kytköksissä:

a) palkkatyöhön tai sen puutteeseen.  Eikä mihin tahansa palkkatyöhön vaan sellaiseen jatkuvaan ja ennustettavaan palkkatyöhön, joka tarjoaa jatkuvasti parantuvaa elantoa. Teollisuussuomessa melkein jokaisella oli mahdollisuus palkkatyöhön, ja jos ei ollut niin sosiaaliturva toimi väliaikaisena apuna.

b) tulojen uudelleenjakoon  ja oikeudenmukaisuuteen. Teollisuussuomen oloissa työväestö oli onnistunut kamppailemaan itselleen aseman, jossa se pystyi asettamaan kyseenalaiseksi aikaisemmat säätyyn ja luokkaan perustuvat taloudelliset suhteet.

-> Kansallisvaltioaate korosti valtion sisäistä yhtenäisyyttä ja rikastuvalle Suomelle oli hyödyksi jakaa resursseja tasa-arvoisemmin.

-> Sosiaaliturva yhdistyi verotuksen kautta ’oikeudenmukaisuuden” ajatukseen, jossa rikkailla oli velvollisuus auttaa köyhiä ja antaa omasta suuresta potistaan ”Suomen” yhteiseen pottiin.

Palkkatyö ei ole enää ennustettavaa vaan epävarmaa ja työpaikat vaihtuvia. Palkkatyö ei ole paremman elannon lähde vaan vaan velan maksamisen mahdollistava resurssi. Kotitalouksilla on eniten kulutusvelkaa ja velkaantumisaste oli v. 2011 n. 115%.

Jokaisella ei ole enää mahdollisuuksia elämän laatua parantavaan palkkatyöhön, sillä vakituisista työpaikoista kilpaillaan ja kuuden tunnin staffpointkeikka kaupan kassalla kerran viikossa kannattaa korkeintaan moraalin nostatuksen vuoksi. Nykyinen sosiaaliturva perustuu palkkatyön puutteeseen ja siksi se mahdollistaa velan lyhentämisen huonosti. Ihminen joutuu valitsemaan täydellisen työttömyyden tai epävarman keikkatyöskentelyn käteen jäävän rahan perusteella. Vanhanaikainen käsite tästä tilanteesta on toimeentuloloukku.

Tulonjaosta keskustellaan aina oikeudenmukaisuuden kautta, koska se on historiallisesti johdonmukainen perspektiivi. Silti juuri oikeudenmukaisuuden näkökulma on kaikkein suppein, koska voimme aina esittää oikeudenmukaisempia tapoja hoitaa yhteiskunnan tulojen uudelleenjakoa. Mikään malli ei ole riittävä ja siksi oikeudenmukaisuuden näkökulma uhkaa muuttua yhteiskunnan rakentamisen kannalta yhdentekeväksi. Sosiaaliturvassa on aina kysymys oikeudenmukaisuudesta, mutta perustulossa taas jostain kokonaisvaltaisemmasta oikeudesta.

Tulonjakoa on mahdollista miettiä palkkataistelun näkökulmasta, ts. milloin työläiselle jää enemmän käteen rahaa. Pelkästään oikeudenmukaisuus ei auta vahvistamaan työläisen asemaa, mutta taistelu palkasta muuttaa tuotantosuhteet. Enää ei ole kysymys pelkästään työvoiman ostamisesta ja myymisestä vaan tuotantoon osallistumisesta, joka lähenee yrittäjyyttä. Sosiaaliturvan kannalta tulonjako korostaa rikkaiden elititistä asemaa köyhien elättäjänä.

Kun sosiaaliturvaa ei ole tarpeen katsoa edesmenneen palkkatyön tai oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, se alkaa vaikuttaa muultakin kuin työhön pääsemisen odottelulta tai rikkaiden köyhäinhoidolta. Tähän tilaan perustulo tarjoaa ainutkertaisen ratkaisun.

Eppu SaarelaComment