Taloustieteilijän ikuiset sudenkuopat

Kovan luokan yhteiskuntatieteilijä Risto Heiskalalta on ilmestynyt  teos Talous ja yhteiskuntateoria I, joka pitäisi kuulua jokaisen itseään kunnioittavan taloustietelijän peruslukemistoon. Perusteellisen ja järkälemäisen kirjan kantava teema kuvataan juhlallisesti esipuheessa:

”Taloudella on historia: talous ei aina ole ollut sitä, mitä sillä nykyisin käsitämme, se ei ole toiminut aina samoin periaattein ja keinoin eikä sen yhteiskunnallinen paikka myöskään ole ollut sama kuin nykyisin. Siksi muutokset ovat mahdollisia ja todennäköisiä myös tulevaisuudessa, vaikka päivänpoliittisessa keskustelussa yleiseksi muodostunut taloudellisten välttämättömyyksien retoriikka viekoitteleekin uskomaan päinvastaista

Toisaalta juuri tässä vaihtoehtojen puuttumisessa on jotain hyvin olennaista siitä logiikasta, jolla talous toimii kelluvien arvojen ja valuuttojen aikakaudella ja joka pakottaa uskomaan tietyn tuotantomauden epähistoriallisuuteen”

Taloustieteilijällä on taipumus yleistää länsimaisen markkinatalouden malli koskemaan koko ihmiskuntaa. Johtopäätökseen voidaan päästä vain ajattelemalla ensin ihmisten sisältävän samanlaisia taloudellisia motivaatioita kulttuurista riippumatta. Tähän yhdistetään oletus ihmisen taloudellisesta perusluonteesta, homo economicuksesta. Taloudellinen olento tavoittelee kaikissa valintatilanteissa suurinta mahdollista hyötyä ja minimoi kustannuksia. Taloudellinen laskelmointi tehdään itsenäisesti ja riippumattomana yhteisön tai kulttuurin sääntelystä.

Toiseksi taloustieteilijä yleistää resurssien niukkuuden vaikutuksen käyttäytymiseen. Taloustieteen lähtee ajatuksesta, että resursseja ei voi olla koskaan ihmisen tarpeisiin nähden liikaa, ja valinnat sekä ratkaisut täytyy taloudellistaa vain silloin, kun ne ovat niukkoja. Niukkuus itsessään oletetaan absoluuttiseksi, resurssin määrälliseksi vähyydeksi.

Todellisuudessa niukkuus on aina suhteellista ja kulttuurista. Määrällisesti runsas resurssi voi olla haluttu ja arvostettua, kun taas kaikki eri kulttuurien käyttämät niukat reurssit eivät välttämättä synnytä taloudellista laskelmointia. Kaikki riippuu resursseille annetusta kulttuurisesta arvosta. Saman resurssin saatavuus voi vielä vaihdella ilman, että se johtaisi käyttäytymisessä ’taloudellistamiseen’.

Ihmisiä on kautta aikojen kuollut nälkään, vaikka saatavilla on ollut biologisesti ravinnoksi kelpaavaa, mutta kulttuurisesti ravinnoksi kelpaamatonta: hyönteisiä, kasveja, eläimiä ja muita ihmisiä. Ennen kuin ravinnon niukkuudesta voi edes puhua, kulttuuri on jo vaikuttanut asiassa määrittelmällä mikä on ”resurssi”:

Kalaharin autiomaassa elävät bushmannit käyttävät ravinnokseen tiettyjä kasveja silloin, kun niitä esiintyy runsaasti ja vähemmän niukkoina aikoina, mutta heidän suhteensa kasveihin ei muutu. Niukkoina aikoina kasvit ei ole arvostetumpia eikä niitä tavoitella kiihkeämmin kuin yltäkylläisinä aikoina.

Paimentolaiskansoilla on tavallista, että karjan teurastamista ravinnoksi viivytetään niin pitkään kuin mahdollista, sillä karjan mahdollisimman suuri pääluku nostaa omistajiensa suhteellista statusta. Lihasta tulee runsaudestaan huolimatta niukka hyödyke.

Köyhät panamalaiset pientalopojat suhtautuvat kulutukseensa tyydyttämälllä ainoastaan perustarpeensa ja kaikki sen ylittävä nähdään kielteisenä: ylellisyytenä tai paheena. Huolimatta siitä nähdäänkö talonpoikien ideologia toiminnan syynä tai ”jälkikäteisenä” reagointina kurjaan asemaansa, he eivät nimenomaan pyri maksimoimaan heille kalliiden ja siksi niukkojen resurssien käyttöä.

Antropologinen aineisto ei myöskään tue hyödyn maksimoinnin ja kustannusten minimoinnin oletusta. Poihjois-Amerikan intiaanikansojen keskuudessa on tunnettu potlatch-juhla, jonka aikana juhlan isäntä jakaa runsaita lahjoja tuhoamalla samalla omaa omaisuuttaan. Juhlan tarkoituksena on näyttää, ettei maallisella mammonalla ole merkitystä. Ihmiset maksimoivatkin sosiaalisia arvojaan, vaikka se olisi taloudellisessa mielessä tuhlaavaa, epätaloudellista tai suorastaan järjetöntä.

Eppu SaarelaComment