Viiden vuoden yksinäisyys

Kun tulin Vaasaan, asetin yllättävän selkeän tavoitteen tulla ihmiseksi viidessä vuodessa. Tarkoitin vakavissani, etten vielä siihen mennessä ollut ihminen, sillä ihmisyys on aina tarkoittanut minulle idealisoituja merkityksiä, joita kaivan scifielokuvien loppukohtauksista ja äitini vasemmistoutopioista.

Ihmiseksi tullaan elämällä hyvää elämää. Hyvä elämä tarkoittaa minulle samaa kuin Jean-Luc Picardille enkä ole koskaan lakannut häpeämästä, että minun on vaikea olla yhtä hyvä kuin hän.

Olin toki kuullut, että jotkut ottavat vastuuta itsestään ja muista, ja että vastuu antaa vapautta elää itselle tärkeiden arvojen kautta. Käytännössä vastuusta saarnaaminen oli minusta hurskastelua, jota harrastavat ne, jotka ovat aina kyenneet ottamaan vastuuta. Hurskatelulla päästään myös pakoon vastuun määrittelyä, jota huonommista oloista tulevat joutuvat pakostakin tekemään.

Viisi vuotta sitten olin ylpeä, ettei henkilökohtainen kasvuympäristöni ollut kasvattanut minua alkuunkaan sellaiseen elämään, johon Vaasan yliopiston opiskelijat valmistautuvat. Kun kutsun sitä elämää porvarilliseksi elämäksi, en viittaa tulotasoihin vaan maailmankatsomukseen, jota minulla ei ollut. Lyhyesti sen voisi sanoa, että ajattelin meneväni pilalle jos siivoan kämppäni liian monta kertaa.

Minulla on ollut tapana korostaa välitöntä elämää tulevaisuuden kustannuksella ja Äitini ihannoi krapuloita vieläkin. Jossain vaiheessa Vaasaa lakkasin pitämästä mahdollisimman pitkään jatkuvia juhlia hyvän elämän mittapuuna ja jossain vaiheessa promillet ja sukupuolitautien pelko eivät enää kertoneet parhaasta mahdollisesta seikkailusta.

Minulla ei ollut urahaaveita ja lähinnä halveksin niitä, jotka uskoivat päivätyön henkilökohtaiseen vapauttavaan voimaan. Valitsin pääaineeni täysin henkiökohtaisen mielenkiinnon perusteella, vaikka tein haaveistani aina yhteiskunnallista: jos jokainen olisi sosiologi, jokainen osaisi elää hyvää elämää.

Sosiologin pelastaa silti aina psykologia ja niin kävi minullekin. Vaasa opetti katsomaan asioita omasta eetteristäni käsin, jossa merkitysten hyväily kertoo kyvyttömyydestä kohdata ihan tavallisia lohikäärmeitä.

Saavuin Vaasan vuosien aikana ihan tavalliseen käännekohtaan, jossa minun oli pakko irtaantua äitini peloista. Sigge on sanonut, että vanhemmat yrittävät väistämättä siirtää traumansa lapsilleen ja jos tämä onnistuu, lapsetkin pääsevät kiertämään vähemmän mukavaa limboa. Useimmat sen sijaan ajattelevat itsenäistymisen olevan pankkitilin avaamista ja muuttolaatikoiden kiikuttelua. Minä olin elänyt itsenäistä elämää tietyssä mielessä aina.

Minulla on Vaasasta vain hyvää sanottavaa ja vielä vähemmän voin haukkua Vaasan yliopistoa. Sovin Vaasaan yliopistoon juuri siksi, että siellä asetetaan elämän tavoitteet porvarillisessa viitekehyksessä. Vaasan yliopistossa omaa huonetta ei vaan voi siivota liian monta kertaa.

Samalla hetkellä, kun humanisti oppii, että hänen oma humanisminsa ei ole pelkästään valinta, hän on pelastunut. Minun ei tarvinnut kuin lakata ihannoimasta tunteita, joita kaikki tasa- ja vaihtolämpöiset eläimet voisivat väittää taiteeksi. Tiesin aina olevani juuri tällä tavalla tylsä, vaikka en aiemmin myöntänyt olevani yhtä tylsä kuin esim. kauppatieteilijät.

Sain kauppatieteilijöiltä juuri ne taidot, joita minulta puuttui, ja tämän seurauksena tiesin miksi vastuusta pitää puhua. En sanoisi, että tein itseni, vaikka monet muut oppivat kauppatieteilijöiltä ne taidot, joita heillä jo oli tai jotka odottivat aktivointia. Monet heistä eivät ymmärrä vieläkään Vaasan yliopiston hyviä puolia.

Vaasa yliopisto arvostaa rohkeutta ja sitä itselleni halusin koska kauppatieteilijöiden rohkeus ei ole rohkeutta elää kuin Mötley Crue. Se on tarpeiden siirron rohkeutta ja uskonnollista suhtautumista inhimillisiin kykyihin. Kun aloin tietoisesti taistella arkisia lohikäärmeitä vastaan, en siltikään muuttunut ihmiseksi, joka haluaa tehdä Annikan kanssa lämppäreitä joka ilta, vaikka niin pelkäsin. Tämä oli rakkaan psykologin tärkeimpiä opetuksia.

Aina kun uskalsin ottaa vastuuta, häpesin valtavasti puutteitani ja harvoin pystyin rakentamaan häpeästäni mitään ylevää, joka olisi esim. auttanut muita. Luotin vain liian vähän ihmisiin ja vieläkin kummastelen ystävystymisen vaikeutta. Kohtasin paljon mahtavia tyyppejä, mutta en uskonut, että he pystyisivät hyväksymään minua. Luulin sen johtuvan erilaisista arvoista tai maailmankatsomuksista, mutta merkitykset eivät tuhoa sellaisia ystävyyksiä, joista äitini minulle kertoi. Taas oltiin pikkupojan pelkojen äärellä.

En pitänyt muutoksista, joita Vaasan yliopistolla oli lähelläni oleviin ihmisiin. He stressasivat liikaa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän epäinhimilliseksi pyrkyreiksi, jotka eivät ymmärtäneet asemien ja statuksien vaihtoehtoista luonnetta. Olen aina pitänyt huomiosta, mutta en koskaan halunnut enempää kuin, että minut hyväksyttäisiin joukkoon. Johtajuus on aina ollut minulle jotain demokratialle alisteista ja enimmäkseen teknistä. Kun johtajuudesta on puhuttu periaatteellisesti, olen epäillyt puhujaa epävarmaksi.

Egoni ei kestänyt Vaasan yliopiston sisäistä kilpailua, vaikka nykyään suhtaudun siihen pelottavan kritiikittömästi. Ei kukaan ollut minua kohtaan julma ja korkeakoulukähmintäkin tuntui melkein sympaattiselta, vaikka tiedän, että monet ponnahduslautalaiset kasvavat korkeamman luokan kähmijöiksi. Minulle oli aina olemassa paikka enkä joutunut taistelemaan mistään.

Vaasa tulee aina kertomaan minulle mitä sitoutuminen ja tasapaino tarkoittavat. Vaasan aika on ensimmäinen jakso, jonka tärkeys elämänjanallani on rakentunut ainakin pulun kakan verran omilla ehdoillani. Tämä kaikki enkä vielä ole edes kolmeakymmentä!