Mitä yritin olla ja mitä yritin sanoa?

Edellinen blogipostaus on Syyskuulta 2013. Siihen on syynsä, mutta en tiedä ovatko syyt hyviä. Samastun aina mielikuviin "paremmista ihmisistä", kun mietin olenko toiminut oikein. Siten tuntee jatkuvaa syyllisyyttä, mutta näille kotisivuille se on tehnyt hyvää vuoden viiveellä. Sivut ovat nyt enemmän minun kuin poliitikon näköiset. 

Blogikirjoitukset loppuivat, koska ne eivät sopineet sivuille eivätkä sivut sopineet minuun. Kirjoittaminen ei voinut loppua, joten kuvittelin voivani rajata kaiken mielenkiintoisen kahteen blogiin: sukupuoleen ja kehonkulttuuriin. En tehnyt yhtään blogia yhteiskunnalle.  Sitten paasasinkin yhteiskunnasta molempien blogien teksissä, mutta silti suuri osa teksteistä jäi tekemättä koska ei vain ollut paikkaa. 

Paremmat ihmiset hoitavat koulunsa loppuun, joten minäkin olen niin tehnyt mutta vuoden aikana on tullut selväksi, että parempien ihmisten elämää ei kannata aina kopioida. Olen huomannut, että tarkoitan paremmilla ihmisillä isän paikkaa tai isän lakia ja tämä synnyttää samanaikaista halveksuntaa ja kadehtimista. Isä, isän paikka tai isän laki edustaa ideaalia, josta olen aina erossa. Siihen ei auta uraputket, farmarivolvot eikä eläkesuunnitelmat. Niiden hankkiminen vääristä syistä vain korostaisivat muiden volvojen paremmuutta. 

Minun ei siis tarvitse olla vaasalainen kauppatieteilijä ollakseni kaikkea sitä, mitä olen itselleni luvannut. Helsingin valtiotieteellinen tiedekunta on jo täyttänyt lupauksia, vaikka Helsinki ei ole yhtään sellainen kuin lapsuudestani muistin. Välillä saan tehdä oikein töitä yrittäessäni selittää kaupunkilaisen elämäntyyliä parhain päin. Simmel puhuu kaupunkilaisen kyllääntymisestä. Ärsykkeiden tulvan vuoksi empaattinen ja moraalinen yhteisyys tai pikemminkin tunne näistä jää pinnalliseksi ja teennäinen "helsinkiläinen" kiire on tämän tunteen puutteen ilmentymä. Helsinki on aidosti moraalinen yhteisö, mutta siellä joutuu toimimaan kuin se ei olisi. 

Maailman parantamisen projekti on saanut monipuolisempia mittasuhteita. Vaasassa yritin työntää itseäni mielikuvaan poliitikon karsinasta ja siitä oli enemmän hyötyä henkilökohtaisessa elämässä kuin maailman parantamisessa. Jos yrittää esittää Aleksander Stubbia, muuttuu todennäköisesti paremmaksi ihmiseksi, tyypiksi, mieheksi ja poliitikoiksi, mutta huonommaksi maailman parantajaksi. Toivottavasti en ikinä unohda puoluepolitiikan ja edustuksellisen demokratian kritiikkiä. 

Aikaa on ja "kaikki on itsestä kiinni". Välillä yllätyn ikääntymisen pinnallisuudesta. Ikäkriiseiksi määritellään aika tyhjänpäiväisiä ahdistuksen tunteita. Näissä kriisessä kohtaan kyllä kuolevaisuuteni jossain eksistentiaalisesa mielessä, mutta samaan tapaan kuin jokaisessa krapulassa. Ikäkriiseissä ahdistunkin lähinnä siitä, olenko vielä yleisesti hyväksytyn elämäntarinan kyydissä ja pystynkö vaikuttamaan vaunujen liikkeeseen.

Eppu SaarelaComment