Sosiologi ja fitnesskilpailija yhtyvät: Millaista bodykisaaminen on?

Minulle fitnesskilpailu tarkoitti 17 kiloa tiputettua rasvaa, lihasta ja nestettä, 11 poistettua rasvaprosenttiyksikköä, 14 senttiä vyötäröltä, kaksi vaatekokoa, itsepäistä periksiantamattomuutta, lisääntyviä nälkäkiukkuja ja parisuhderiitoja sekä elämäntyylin ja maailmankuvan radikaali muutos.

Luvuista ei selviä, onko niillä mitään väliä. Sen voi ratkaista vain fitnesskilpailija itse ja minulle esteettiset vartaloharrastukset ovat filosofien ja fetisistien lajeja, joihin tulee suhtautua läpällä - samalla kun ne tekee ihan saatanan tosissaan.

Ja niin minä tein, vaikka oli paljon hetkiä, jolloin laji meni ihon alle. Silloin puristelin vatsamakkroitani ja kuvittelin vartalon merkitsevän ihan kaikkea.

Psykologit muistuttavat tunteiden olevan aina vahvempia kuin järki. Fitnesdietillä se tarkoittaa, että nälkäkiukkua tai vartaloon liittyviä negatiivisia tunteita ei voi selittää pois. Silti pitää yrittää ja niin pitkään kun jaksoin keskustella itseni ja tyttöystäväni kanssa sosiologin ja psykologin terapeuttista debattia, olin kunnossa.

Kaksi viikkoa ennen karsintoja en enää jaksanut ja ongelmat muuttivat muotoa kuin Sigmund Freudin teorioissa. Vartaloläskit alkoivat edustaa kotitöiden tekemättä jättämistä ja eksistentiaalista kriisiä siitä olenko hyvä ihminen.

Näihin tunteisiin ei voi valmistautua riittävästi koska muutos ei tapahdu hetkessä. Ihminen on siitä hassu olento, että se huomaa vaihtuneensa Stephen Hawkinsista Matti Nykäseksi vasta jälkeenpäin ja silloinkin outona ja etäisenä muistona siitä, miten joskus joi kossun sijaan mallasviskiä.

Kisapäivän tunnelmia ei voi kuvailla, koska silloin purkautuu aidosti muutaman tunnin sisällä miljoona itseä koskevaa toivetta, pettymystä, syyllisyyttä, häpeää ja unelmaa, joiden ristiriitoja on voinut hautoa sisällään vuosikymmeniä.  

Ja sitten tulee hölmö olo, kun tunteet purkautuvat juuri nyt ja tässä - fitnesskisan takia. Minulle elämässä on tärkeää kohtaamiset, tieto, kokemukset ja merkitykset. Silti yhtäkkiä elämässä onnistumisessa olikin kyse pienen alakulttuurin hullunkuristen arvojen noudattamisesta ja missikisan sijoituksista.

Yhteen päivään keskittyvän lajin todellisuus on voimakas valmistumisen illuusio. Kisapäivänä valmistutaan koulusta, muutetaan kotoa, päästään intistä, mennään naimisiin, nähdään lapsen ensimmäiset askeleet, päästään eläkkeelle ja valitaan oma hautapaikka.

Kisaajat jaksavat hokea kliseitä matkasta ja päämäärästä, mutta kehonmuokkauskilpailuun on sisään rakennettu täydellisen hetken idea.

Itse koin sen puoli tuntia kisaamisen jälkeen, kun jännitys purkautui, ensimmäinen ja ainut skumppalasi alkoi vaikuttaa, ja tunsin olevani yhtä fitnessexpon vieraiden ja muiden kisaajien kanssa.

Minun oli mahdotonta olla pettynyt sijoitukseeni koska tunsin olevani kovemmassa kunnossa kuin koskaan elämän aikana. Huomasin, ettei kunto liity lihaksiini vaan hetkeen ja tilanteeseen - olin ylpeä itsestäni riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtui. Minulla ja kaikilla muilla vaikutti olevan omat kilpailunsa yhteisen kilpailun sisällä. 

Riippumattomuus ja itsenäisyys on osa bodykisaamisen viehätystä. Kisaan voi valmistautua yksin melkein lavalle asti ja body-yhteisö usein velvoittaa kestämään "omat paineet" tai olemaan kisaamatta.

Yksinäisen soturin ideologia sopii hyvin perussuomalaiselle miehelle, joka saa kestää diettikiukut ihan itsekseen ja kertoa myöhemmin, miten on tehnyt kaiken ihan ite.

Minä taas elän positiivisesta psyykkauksesta ja vuorovaikutusenergiasta. Kestän vaikka länsimetron myöhästymiset kunhan tyttöystäväni hymyilee.

image.jpg
image.jpg
image.jpg
Eppu SaarelaComment