Kolmekymppisen ura ja elämä: Superihmisen monet minuudet.

Opin menestymisestä 90-luvun supersankarielokuvista, joissa kauniit, päättäväiset ja rikkaiksi kehittyvät yksilöt yrittävät voittaa sortavan järjestelmän kunnianhimoisilla tavoitteilla ja ahkeruudellaan. 

Menestymisessä oli kyse siitä, miten yksilö kumoaa kohtalon, geeninsä, hohoavan valtion tai ahneen yrityksen, ja kumouksen kautta yksilölle ja yhteisölle syntyy aitoa onnea. Yksilöt eivät olleet näissä kuvastoissa pelkästään supersankareita vaan superihmisiä: esteettisiä, mutta ei koskaan pinnallisia; empaattisia, mutta valmiina tekemään julmia asioita; kunnianhimoisia, mutta järjestelmää kyseenalaistavia; älykkäitä, mutta ei koskaan kyynisiä; itsenäisiä, mutta valmiina uhraamaan itsensä yhteisön puolesta. 

Elin populaarikulttuurin kanssa kuin paita ja peppu. Samaan aikaan vaihdoin asuinpaikkaa, koulua ja viiteryhmiä minun ja äidin muuttaessa paikasta toiseen. Tämän elämäntyylin nopea opetus alakouluikäiselle on sopeutumisen tärkeys. Turvallisuutta saa ainoastaan muiden ihmisten kautta, mutta kunka he hyväksyvät tulokkaan? Omien tarpeiden unohtaminen ja social butterfly -asenne on helpoin ja tehokkain sopeutumisen väline. Muutuin aina seuran kaltaiseksi ja samalla opin menemään kaueammas itsestäni.

Kohtuullisesti toiminut strategia tuli tiensä päähän 25-vuotiaana ja ongelmani alkoivat kasautua. Oli pakko ottaa selvää asioista, jotka olin yrittänyt 15 vuoden aikana pitää loitolla. Minulle se tarkoitti jatkuvia kysymyksiä siitä, mistä hauras minäkuvani voisi vahvistua. Pidin sisälläni lukemattomia erilaisia tavoitteita tai pikemminkin Magic the gathering -pelin hahmokortteja, joissa kaikissa oli versio itsestäni.

Olin tässä vaiheessa ollut viidessätoista ammattissa eikä yksikään tuntunut toista paremmalta. Työpaikkoja yhdisti henkilökohtainen ja myöhemmin akateeminen kiinnostus syihin, taustoihin, motiiveihin ja seurauksiin - sekä jatkuva kysymys siitä olinko yksin? Sosiologia antoi neurooseilleni sukupolvitarinan. Kaikki vuosina 1980 - 1995 syntyneet ovat yksinhuoltajaäidin epävarmoja, mutta kunnianhimoisia sosiaaliperhosia. 

Sosiologia on enemmän väline kuin tavoite, joten hahmokortit olivat edelleen hallussani ja niillä on aito merkitys. Kuraattori, kasvattaja ja konsultti antavat ihmiselle yleensä yhden elämänpolun koska se on yhteiskunnalle tehokasta ja yksilölle inhimillistä.

Silti minä haluan olla sosiologi, psykologi; opettaja, fitnesskilpailija, akateeminen, duunari, esteettinen, hyödyllinen, järkevä, jännittävä; isä, ihminen, hyvä, tuhma. Niin kuin jokainen, mutta minulle ne edustavat nyt aitoa elämänsuunnitelmaa - asioita, jotka on järkevää ja mahdollista tehdä, kun haluan tuntea olevani menestynyt.

XOXO

Epska
 

Eppu SaarelaComment